Kullanhuuuhtojien kulkuväylä

Luonnontilainen ja puhdasvetinen Ivalojoki on valittu aikanaan vuoden retkikohteeksi.

Se on saanut myös kansainvälistä arvostusta, kun Outdoor-lehti listasi Euroopan kymmenen parasta melontapaikkaa ja valitsi Ivalojoen tähän joukkoon.

Ivalojoki on ollut tärkeä vesireitti Lapin kultaryntäyksen aikana.

Ivalojokea ympäröivät tunturimaat ovat myös hyvin suosittuja vaelluskohteita.

Valtaukselle onnea kokeilemaan

Ivalojoen alue on Lapin kultamaista suurin. Laanilassa ja Kutturaan johtavan tien tuntumassa on nykyisin satoja voimassa olevia valtauksia.

Saariselällä on vuosikausia toiminut Paavo Holmiston valtaus Rainbows End eli Sateenkaaren Pää. Paavo on huuhtonut kultaa vuodesta 1978. Hän tuli aluksi Tankavaaraan Nipa Raumalan oppiin kolmeksi vuodeksi. Nykyisin Paavo on keskittynyt viimeisimpään kultaryntäykseen, 1970-luvulla alkaneeseen turistikullankaivuuseen.

 

 

 

 

Laaniojan könkäällä on Paavon leiri: muutama grillikota porontaljavuoteineen. Näitä kammeja kullankaivajat voivat vuokrata yöpaikakseen.. Suurimmassa kodassa on kahvitupa ja verstas, jossa Paavo valmistaa koruja löytämistään hipuista ja arvokivistä.

Paavon valtauksella suurin osa kävijöistä on päiväkaivajia. Heitä käy noin 3000 vierasta kesässä. Jotkut vuokraavat 1-2 aarin kaistaleen viikoksi. Muutamat tulevat koko kesäksi.

”Jos tekee 12-tuntista työpäivää, kuutena päivänä viikossa, pääsee kyllä omilleen. Saatte kulunne maksettua.” uskaltaa Paavo Holmisto luvata aloitteleville, mutta ahkerille kaivajille. Paavon valtauksella kultaa on kaivettu jo noin 140 vuoden ajan ja ainakin 500 vuodeksi pitäisi vielä riittää. Meillä ei ole siis mitään kiirettä.

Pienen opastuksen jälkeen pääsemme kokeilemaan. ”Hienouksien oppimiseen menisi nelisen viikkoa. Oman valtauksen perustaminen onkin sitten asia erikseen. Ammattilaisen opissa on oltava viidestä kymmeneen vuoteen.” Kertoo Paavo.

Kullankaivuu on raskasta puurtamista. Kevyt hiekan huljuttelu puronvarressa on vain pieni osa työtä. Sitäpaitsi vesi on jäätävän kylmää. Suurin osa työstä on rankkaa maansiirtoa. Onneksi joku on tehnyt meille esityön valmiiksi eli siirtänyt lapiolla muutaman sata kuutiota kiviä ja hiekkaa sivuun.

Kulta on painavimpana mineraalina laskeutunut alaspäin peruskallion tuntumaan. Tähän kerrokseen me käymme käsiksi. Hiekka ja pikkukivet lapioidaan ämpäreihin ja kipataan puuränniin, johon johdetaan vettä ohivirtaavasta purosta. Hiekan mukana olevat kivet harjataan hyisessä vedessä puhtaiksi, jokainen kivi. Kultahiekkaa voi olla tarttuneena kiven pintaan. Rännin pohjalla on poikkipienoja, joihin painavampi kultahiekka tarttuu, vesivirran huuhtoessa kevyemmän aineksen pois.

Koloihin jäänyt hiekka viedään sitten puron rantaa ja vaskoolia varovaisesti huljuttelemalla huuhdotaan kulta esiin. Pienen harjoittelun jälkeen löytyy vain muutama hiukkanen.

Ahkera lapiokaivaja voi löytää 1-3 kiloa kultaa kesässä. Koneellisella kaivuulla voi päästä hyvällä paikalla jopa 10-30 kilon saaliiseen kesän aikana. Kullan kaivaminen koneilla on nykyisin mainettaan siistimpää. Kaivettavan alueen pintamaat kuoritaan sivuun keväällä. Huuhdontaan käytettävä vesi otetaan omista saostusaltaista. Syksyllä kaivaukset täytetään ja peitetään. Muutamien vuosien kuluttua jäljet ovat hävinneet. Laipiokaivaja saostaa aina ohivirtaavan joen tai puron vettä. Näkyville jää myös hehtaareittain kivilouhikkoa.

Konekaivuu on yritystoimintaa ja vaatii suuria investointeja. Paavolle lapiokaivaminen on elämäntapa. ”Haaveet rikastumisesta saa unohtaa. Kultaa alkaa löytyä vasta sitten kun on yhtä luonnon kanssa”, sanoo leppoisa harmaapartainen Paavo Holmisto. ”Sitä toivoo löytävänsä vain sen verran että eläisi talven yli seuraavaan kesään!”

Kulta käy maksuvälineen muutamissa Saariselän ravitsemusliikkeissä. Tällä määrällä saa kaksi annosta nestemäistä Lapin Kultaa.

Ivalojoki

Ivalojoki virtaa Hammastunturin erämaa-alueella ja Lemmenjoen kansallispuistossa. Samalla seudulla on myös Lemmenjoen ja Saariselän kansallispuistot, Inarin retkeilyalue, sekä useita muita Lapin erämaa-alueita – koko läntisen Euroopan viimeisiä erämaa-alueita.

Ivalojoen upea luonto vaihtelee 184 kilometrin matkalla karun kauniista, erikoisten kivimuodostelmien jokimaisemasta tunturien avaruuteen.

Suosituin reitti on Kuttura – Tolonen, jolle kertyy matkaa noin 50 kilometriä. Tällä jaksolla on reitin komeimmat maisemat. Joki kuohuu tunturien välissä toisinaan hyvinkin jyrkkäseinämäisessä kurussa.

Koskia matkanvarrella on kymmeniä. Reitti soveltuu matalan veden aikana aloittevallekin melojalle.

Kuohujen keskelle

Me laskemme kumiveneemme vesille kesäkuun ensimmäisellä viikolla.

Vettä riittää, kun lumet vasta sulavat tunturissa. Vesi on joessa puolitoistametriä keskikesää korkeammalla.

Veneeseen asettuu kuusi keltanokka ja kaksi paikallista opasta. Joen mutkat ja kivikot on tunnettava tarkasti. Joen virtaus on niin voimakas, että lähtöpaikan ”suvantokohdassa” olisi soutajan mahdotonta edetä vastavirtaan.

Virta nielaisee aluksemme nopeasti matkaan. Kumivene on koskenlaskua varten rakennettu. Vahvistettu pohja kestää kivikot ja vene on itsestääntyhjentyvä. Kaikki tarvikkeet on kuitenkin pakattu vesitiiviisiin säkkeihin. Melojilla on sadevaatteet ja kypärät.

Alkumatka on melko helppoa lipumista ja ehdimme käymään oppaidemme Petteri Länsmanin ja Jari Katajamaan kanssa läpi melontakäskyt ja harjoittelemme Kumiveneen käsittelyä. Matkustajat ovat kumiveneen moottori.

Melotaan käskyjen mukaan hiljaa tai kovaa keulan osoittamaan suuntaa. Kokeneet perämiehet huolehtivat mihin keula osoittaa. Ensimmäisessä koskessa idea selviää. Toisinaan mennään rauhassa virran mukana.

Pidetään vauhtia vain sen verran että venettä voi ohjailla. Sitten vene käännetään poikittain ja käsky kuuluu huuto kajahtaa, Melokaa kovaa. Melokaa, melokaa! Vene on saatava vastarannan reitille. Muuten emme osu virran syvimpään kohtaan ja ajaudumme kivikolle tai tyrskyäviin stoppareihin. Koskien välissä matka jatkuu taas leppoisammin ja kaleeriorjat saavat lepäillä ja ihailla vaihtelevia maisemia. Äänettömästi liikkuessa on mukava seurailla ohilipuvaa rantamaisemaa. Vesilinnutkin päästävät lähelle.

Ohitamme oudonmuotoisia kalliojyrkänteitä, hiekkarantoja ja reheviä metsiä. Koivut ovat näin kesäkuun alkupäivinä vasta pienillä hiirenkorvilla, maisemat avaria.

Välillä ohitamme harmaantuneita kiviröykkiöitä, jälkiä Lapin kultaryntäyksestä. Surmaköngäs on saanut nimensä useista hukkuneista kulkijoista. Paikka on nimensä veroinen. Meloa pitäisi, mutta röykytys on sellaista, että on pakko takertua turvaköysiin. Vesi tunkeutuu sadevarusteista huolimatta joka paikkaan.

Puolimatkankrouvi Kultalassa

Lopulta olemme matkan puolivälissä ja lähestymme Ivalojoen Kultalaa. Viimeisenä ponnistuksena on melottava rivakasti raskas kumivene rantaan, ennekuin seuraava koski vie mukanaan.

Kultalassa odottaa lämmin pirtti, ns. väentupa, jossa saamme kuivatella yön yli vaatteita. Lämmin ruoka ja juomatkin odottavat.

Illansuussa, eli keskiyöllä – Lapissa on jo niin valoisat yöt, että ajantaju katoaa – kiertelemme vielä Kultalan vanhoja rakennuksia ja kuulemme huimia tarinoita kullanhuuhtojista, joiden ryntäys tänne alkoi 1870-luvulla.

Alkuperäisistä rakennuksista on vielä jäljellä päärakennus, sauna ja aitta. Väentupa ja leipomo ovat kopioita alkuperäisistä. Kultalan kapakasta on vain rauniot jäljellä. Hieman kauempana pihapiiristä on Metsähallituksen autiotupa sekä varaustupa. Kultalaan tulee myös hyväkuntoinen vaellusreitti.

Pahimmat paikat ylitetään pitkospuilla ja Ivalojoki riippusiltaa pitkin. Sillalta seurailimme keskiyön hetkinä autiotuvalle saapuvia kajakkiretkeilijöitä.

Kokeneen näköistä porukkaa, mutta tulviva koski pistää kantamaan kajakit rantalouhikossa pahimpien paikkojen ohi.

Takaisin pärskeisiin

Seuraava päivä valkenee aurinkoisena ja tyynenä. Tuntuu tuskaiselta kiskoa tiiviit sadevarusteet, pelastusliivit ja kypärät päälle. Niitä kuitenkin tarvitaan vielä. Nyt sujuu melonta vanhoilta konkareilta jo rutiinilla.

Muutamien märkien koskien jälkeen pysähdymme Sotajoen haaran nuotiopaikalle ja ihmettelemme vuosisadan alussa syntyneitä kullankaivajien tekemiä kivipeltoja: Hehtaarikaupalla päänkokoisia kiviä; Kaikki käsin siirreltyjä. Täältä joku sai elantonsakin; Harva rikastui. Ohitamme eräästä hulluista yrityksistä. Lahtelainen Insinööri rakensi 1950-luvulla valtavan uivan kullankaivuukone, jolla piti imuroida kultaa joen suvannoista. Viraton Ruoppaaja on nyt rannalla entisöitynä.

Puolimatkassa pysähdymme Ritakosken Kultalaan lounaalle. Täällä joku keksi aikanaan kaivaa kultaa talvella. Projekti eteni niin pitkälle että saatiin ostettua pirtua. Reseptiin väärennettiin kakkosen perään kaksi nolla ja niin saatiin kaivupaikalle 200 litraa huuhteluainetta! Vallesmanni haistoi kuitenkin palaneenkäryä ja kävi särkemässä hyvän sammion kirveellään. Tynnyri on nykyisin esillä Tankavaaran Kullanhuuhdontamuseossa.

Joki rauhoittuu

Loppumatkasta uoma levenee, joki laantuu. Kallioinen sola jää taakse ja rannat muuttuvat kymmenmetrisiksi hiekkapenkereiksi.

Pitkien suvantojaksojen avuksi tulee suihkuturbiinivene Johkafanas eli jokivene, jolla pääsee matalassa ja kivikkoisessakin vedessä.

Sitäkin pääsemme kokeilemaan viimeisessä koskessa, sekä myötä että vastavirtaan; Vauhdikasta ja märkää kyytiä.

Loppumatkan Inarin järvelle joki on niin leveätä ja virta vaimea että nousemme maihin. Tästä hiukka eteenpäin olisi tultu Ivalo River Campingin rantaan, jonne karavaanarin on mhyvä päättää veneretki.

Me saamme Tolosen kylästä autokyydin Hotelli Ivaloon. Joskus Ivalojoken kevättulva on niin äreä että Hotelli Ivalo on pelastunut kastumiselta vain korkeitten lisävallien ansiosta. Onneksi, sillä pääsemme saunomaa. Maistuupa harvinaisen makoisalta, niin löylyt kuin saunajuomakin.

Saariselän palvelupiste Kiehinen Siula-talossa.Neuvontaa ja Ruijan Polulla-näyttely:

www.luontoon.fi/saariselanpalvelupiste/vieraile

Melontamatkoja, muita aktiviteetteja ja majoitusta voi varata esim. osoitteista:

www.saariselkä.fi

Keskusvaraamo oy:  www.saariselka.com